Uusi vuosi uudet kujeet

Vuosi 2013 on edennyt jo hyvän matkaa. Viime vuosi oli omalla kohdallani historian kiireisin. Kiireinen tulee tästäkin, mutta sen verran uskon kiireen helpottavan, että ehdin tänä vuonna kirjoittelemaan blogiakin.

Uuteen vuoteen liittyy ripaus erityistä tunnelmaa. Suomalaiset osuustoimintayritykset päättivät Osuustoiminnan neuvottelukunnan puitteissa lahjoittaa rahaa Osuustoimintayritysten johtamisen määräaikaiseen professuuriin. Henkilökohtaisesti erityistä on se, että valinta osui LUTiin ja minuun. Hyvä me!

Kuvio on muotoa 5+2 vuotta. Jos kaikki menee hyvin, voin keskittyä raamatulliset seitsemän vuotta osuustoimintatietämyksen edistämiseen globaalissa tiedeyhteisössä, yhteiskunnissa ja osuustoimintayrityksissä. Nuorimmaisemme Oliver on hänkin jo koululainen, kun tämä pätkä loppuu!

Erinomaista osuustoimintaprofessuurissa ja sen tuomassa työrauhassa on se, että voin tavoitella kovempienkin tavoitteiden saavuttamista ilman oman terveyteni riskeeraamista. Edelliset seitsemän vuotta olivat sellaiset, että kroppa varmaankin sanoisi työsopimuksensa irti, jos vastaavaan vielä ryhtyisin.

Olen asettanut ajanjaksolle kolme päätavoitetta. Ensimmäinen tavoite liittyy Journal of Co-operative Organization and Management (JCOM) -tiedelehteen, jonka päätoimittaja olen. Lehden on saavutettava tällä ajanjaksolla keskeinen asema alan julkaisuväylänä sekä tietämyksen välittäjänä ja oltava ainakin valmistautumassa vaikuttavuusarvolaskentaan.

Toinen tavoite liittyy Taloudellisen yhteistyön ja osuustoiminnan tutkimusseuraan (Kooperatiivi ry), jonka puheenjohtaja olen. Seuran on onnistuttava mobilisoimaan kasvavassa määrin yhteiskuntamme keskeisiä toimijoita osuustoiminnan ydinajatuksista käytävään keskusteluun - siten, että keskustelu poikii konkreettisia kehitysaskeleita yhteiskunnassamme. Ydinideoita ovat (1) vapaaehtoinen yhteistyö, (2) itsensä toteuttaminen jäsenyyden puitteissa, (3) jäsenten ja osuuskunnan vastuullisuus, (4) resurssien yhteisomistus ja osaamisperusteinen hallinta demokratian pohjalta, (5) toimintojen hyödyllisyys ja palkitsevuus, (6) syntyvän lisäarvon reilu jako osallistuvien (myötävaikuttajien) kesken sekä (7) edellä mainittuihin ydinajatuksiin, yleiseen ympäristöön ja toimialaan liittyvä asiantuntemus.

Kolmas tavoite - joka on vähintään yhtä tärkeä kuin edelliset - liittyy osuustoiminnallisten yritysten johdon, hallinnon ja henkilöstön osuustoimintatietämykseen ja varsinaiseen toimintaan sen pohjalta. Yritykseni (Jussila Consulting & Training) puitteissa minun on kyettävä tuottamaan helposti hyödynnettävää yleistajuista kirjallisuutta ja toisaalta oltava aktiivinen liikkeenjohdon ja hallinnon valmentaja sekä sisällön tuottaja erilaisissa kehityshankkeissa siten, että johto, hallinto ja henkilöstö ymmärtävät osuustoiminnan ydinajatukset entistä syvällisemmin. Lopputuloksena osuustoimintayritykset siirtyvät toiminnassaan vähintään pari piirua osuustoiminnallisempaan suuntaan. Tällöin ne menestyvät entistä paremmin osuustoiminnan omista lähtökohdista tarkasteltuna, jolloin kaikki sidosryhmät ja koko yhteiskunta voittavat.

Mikään edellä mainituista tavoitteista ei voi tietenkään toteutua vain oman työni pohjalta. Tarvitaan laajaa yhteistyötä eri toimijoiden kesken. Tarvitaan vahvaa tutkimusta, aktiivisia keskustelijoita ja määrätietoisia oppijoita. Onneksi innostunutta väkeä löytyy maailman kaikista kolkista!

Seitsemän vuotta sitten minulla oli visio. Siihen liittyvät tavoitteet ovat toteutuneet. Olemme itse asiassa ainakin askeleen tai kaksi edellä. Saapa nähdä kuinka täsmällinen näkemys on tällä kertaa. Tuskin kyseessä on harhakuva. Luotan siihen, että tulevaisuus on sellainen millaiseksi sen itse teemme.  

Paluu tulevaisuuteen

Viikonloppuun osui omalle kohdalleni muutakin mielenkiintoista kuin pressanvaalin seuraaminen. Sain nimittäin nauttia ala-asteen luokkani kolmannesta jälleennäkemisestä. Tällä kertaa noin puolet luokan oppilaista lunasti lipun aikakoneeseen. Huomattavasti useampikin olisi matkalle lähtenyt, jos olosuhteet olisivat sen sallineet.

Sosiaalisella medialla oli kokoon kutsumisessa merkittävä rooli. Yhteistyöllä saimme yhteyden kaikkiin luokan pidempiaikaisiin oppilaisiin. Edellisen tapaamisen aikaan viisi vuotta sitten ei naamakirja ollut vielä Suomea valloittanut. Tavatessamme elimme kuitenkin todeksi sen, että virtuaalinen yhteisöpalvelu ei voi korvata sitä tunnelmaa, joka syntyy porukan kohdatessa kasvotusten yhteisessä fyysisessä tilassa.

Eihän ala-aste ilman kahnauksia sujunut, mutta missä sujuisi? Ja jos olisi sujunut, mitä olisimme oppineet elämästä toisten ihmisten kanssa? Lauantaina olimme kuitenkin varsin yhtenäinen joukko. Erään osallistujan sanoin kokous oli itse asiassa terapeuttinen. Lapsuuden kateellisuuksista, prinsessa-asenteista ja hölmöilyistä puhuttiin ilman käsirysyjä tai kissatappeluita. Eikä tämä tarkoita, että meillä olisi ollut tylsää. Yksi sai autokyydin lapsen turvaistuimessa ja missikin kruunattiin.

Luokkakokouksessa itse kukin pohtii minäänsä kenties hieman arjesta poikkeavalla tavalla. Oliko se nyt sitten tietoista, vai tiedostamatonta itsetutkiskelua? Tämä meiltä jäi selvittämättä, kuten sekin onko jälkimmäinen edes mahdollista. Polkuja ja tarinoita on joka tapauksessa monia ja mielenkiintoisia. Lauantaina päärooleja näyttelivät esimerkiksi työpaikkaromantikko, sinkkupoliisi ja sosiaaliämmä (hänen oma ilmauksensa).

Kaikille on kertynyt kasvukerroksia – niin ankarissa kuin ravitsevissa olosuhteissa – mutta jokaisesta löytyy jotain ala-asteelta tuttua. Tirehtöörillä saattaa olla nykyisin aikuisempi tukka, mutta paljon meissä on samaa kuin ennenkin ja hyvä niin. Näin jälkikäteenkin ajatellen oli melkoinen onnenpotku päästä osaksi juuri tätä porukkaa. Minua ei ala-asteella koulu juuri napannut ja jossain muussa luokassa olisin varmasti kyllästynyt vakavasti. En myöskään ollut mikään erityinen lahjakkuus, mutta koin ylpeyttä kuuluessani innoittavaan ja taitavaan joukkoon.

Kaikki ei ollut sattumaa. Saamme kiittää eläkepäivistä nauttivaa ja edelleen aktiivista opettajaamme siitä, että luokan vilkkaus ja monitaitoisuus kanavoitui erilaisiin musikaalisiin produktioihin. Kaitsijamme antoi nimittäin vapauksia kokeiluihin ja itsensä toteuttamiseen. Tämä tarjosi taiteellisesti lahjakkaimmille oppilaille mahdollisuuden vetää koko luokka mukaansa näyttämölle.  

Meistä on kasvanut niin mukavia ja fiksuja aikuisia. Näin todettiin kieli poskessa: emme ota itseämme liian vakavasti. Pressanvaalien tapaan meidänkin luokaltamme löytyy vain voittajia. Suhtautumisesta toisiimme kertoo se, että itse asiassa koko ajatus häviäjistä on vieras. Me emme mittaa menestystä ansiomerkkien määrällä.

Arvojen hyvästä järjestyksestä kielii myös luokkatoverini huomio siitä, että olemme kaikki terveitä ja elävien kirjoissa. Vastahan tässä kolkutellaan keski-iän portteja, mutta yli 30 oppilaan kyseessä ollen ei elämä ole mikään itsestäänselvyys. Omia lapsuuden ja nuoruuden kohelluksiani muistellessani on ihme, että olen tänne asti selvinnyt. Toivottavasti saamme kaikki säilyä terveinä myös seuraavaan luokkakokoukseen. Pysyköön elämä silti vauhdikkaana. Salute!

Pikavipillä paskoja turhakkeita

Kuluttajavirasto tarttui menneellä viikolla härkää sarvista ja vaati koulujen kotitalousopetuksen laajentamista kuluttajataitojen alueelle ja toisaalta sen aloittamista jo peruskoulun alimmilla luokilla. Pisteet sille, mutta pelkäänpä vaatimuksen kaikuvan kuuroille korville.

Yläkoulut julistavat, että kotitalous on arjen hallintaa harjoittava taito- ja taideaine, joka valmentaa toimimaan yhteisön vastuullisena jäsenenä. Määritelmä on sen verran laaja, että otsikon alle mahtuisi muutakin kuin kulutuksen järjestäminen kodin piirissä. Aikamme kotitaloudet eivät ole omavaraisia, joten kurssien oppimistavoitteisiin olisi perusteltua sisällyttää kuluttajaviraston vaatimusten mukaisesti käytännön taitoja markkinoilla toimimiseen. Painoarvoa voisi laittaa nimenomaan vastuullisuuteen kaikissa kodin sisäisissä ja sen ulkopuolelle suuntautuvissa suhteissa.  

Käsitteellisesti selkeä ja asian tärkeyttä korostava vaihtoehto olisi markkinatalousopetuksen sijoittaminen omaksi opintojaksokseen. Sen ydinsisältöinä olisivat ainakin markkinoiden eri toimijat, näiden erilaiset tavoitteet ja roolit, kilpailu ja yhteistyö, informaatio ja luottamus sekä moraali. Mahdollisen poliittisesti perustellun vastahakoisuuden murtamiseksi kurssin nimi voisi olla Vastuullinen markkinatalous.

Poliittisesti neutraalista näkökulmasta katsottuna on täysin mahdotonta käsittää kuinka voimme hyväksyä sen, etteivät peruskoulunsa päättävät kansalaiset tunne yhteiskuntamme taloudellisen organisoitumisen perusmallia. Kaikki vaihdanta ei tapahdu markkinoilla, mutta käytännössä joka ikinen meistä toimii markkinoilla ja on osa niitä. Jo lapsena teemme kulutuspäätöksiä. Aikuisempana teemme töitä markkinoilla kilpailevissa yrityksissä tai tuotteita ja palveluita markkinoilta hankkivissa organisaatioissa.

Uskon, että peruskoulujen vaikeneminen markkinataloudesta (kenties paria yhteiskuntaopin sivulausetta lukuun ottamatta) on yksi merkittävimmästä tavallisen kansalaisen asemaa markkinoilla heikentävistä tekijöistä. Puheet markkinatalousoppien tuomisesta kouluihin kuitenkin leimataan helposti pikkukapitalistien juoniksi. Markkinataloutta koskevat tiedot ja taidot parantaisivat nimenomaan tavallisen kansalaisen asemaa ja edistäisivät harkintaa toimittaessa markkinoilla. Ne voisivat myös parantaa markkinoiden toimintaa ja ihmisten näkemystä siitä mistä heidän työorganisaatioidensa toiminnassa on kyse. Laajempi ymmärrys markkinatalouden toiminnasta voisi myös houkutella uusia yrittäjiä – ihmisiä, jotka ovat ylpeitä tuottaessaan laadukkaasti jotain mitä ihmiset aidosti tarvitsevat.

Jos jatketaan entiseen malliin, mikään ei muutu. Yhä useampi vippaa ostaakseen paskan turhakkeen ajatellen, että kyllä joku muu kantaa vastuun – tai vielä pahempaa, ajattelematta mitään. Esimerkkiä heille näyttävät törttöilevät suurpankkiirit ja heidän panttivankinsa, poliitikot.

Järjestelmän oppi-isä Adam Smith totesi jo vuosisatoja sitten, että markkinatalouden peruspilareita ovat luottamus ja oikeudenmukaisuus. Yleisellä tasolla nämä säilyvät, jos vastuun kantavat riskin ottaneet. Riskin realisoituminen tarkoittaa myös maineen menettämisen sosiaalisia kustannuksia. Olisikohan häpeänurkkaukselle sittenkin vielä tilausta tämän päivän koulussa – ainakin vastuullisen markkinatalouden simulaatioissa?

Mistä on pahisproffat tehty?

Lätkäkeskusteluissa väitetään, että jokainen joukkue tarvitsee oman jarkkoruutunsa; ajamaan täysillä vaarallisiin tilanteisiin, ottamaan iskuja ja tekemään sitä mitä tavisten mielestä ei saa tai edes voi tehdä.

Yliopistojen välisen kilpailun kiristyessä vastaava ajattelu tekee tuloaan myös akateemiseen maailmaan. Havahduin tähän hiljattain törmättyäni yliopistomme markkinointihenkiseen väkeen pohtimassa kenessä olisi aineksia tiedekuntamme pahikseksi julkisiin keskusteluihin. Taustalla on se, että yhteiskunta odottaa tutkijoilta entistä näyttävämpiä esiintuloja älyllisten kehikoiden uudistamiseksi.

Esimerkkiä pahisproffan rooliin on näyttänyt åbolainen johtamisen proffa Alf Rehn – tuo ulkoavaruuden karvakuonon (Alien Life Form) kaima, jonka provosoiviin lausuntoihin media mielellään tarttuu. Konservatiivisempia tieteenharjoittajia heppu ärsyttää siinä määrin, että suutuksissaan he puivat nyrkkiä ja saattavat jopa painokkaasti lausua (tietysti kiroamisen rajaa ylittämättä): ”Voi yhden kerran!”.

Laulut kertovat meille siitä mistä tytöt ja pojat ovat tehty. Sen sijaan pahisproffia koskien en tiedä kenenkään juuri mobilisoineen stereotypioita. Pohditaanpa siis mistä aineksista ihka oikea paha professori syntyy. Unohdetaan tässä kohtaa pukeutuminen (metaforia lukuun ottamatta), jolla kuka tahansa voi helposti harhauttaa yleisöään.

Ensinnäkin on selvää, että pahisproffan mustaa viittaa sovittelevan on puheenvuoroissaan haluttava ja uskallettava erottua perinteisistä tieteilijöistä. Siinä missä tiedeyhteisöissä perinteisesti arvostetaan tiettyä varovaisuutta (tyyliin: voin ehkä sanoa tutkimastani asiasta rajallisesti jotain, kunhan ensin testaan, testaan ja vielä kerran testaan), on pahisproffan vedettävä täysillä. On uskallettava haastaa vallitsevat totuudet, vaikka perustana olisi aluksi vain hämärä intuitio siitä mihin oivalluksiin kritiikki voi johtaa. Vallankumouksellisia kontribuutioita tekevät ne, jotka uskaltavat ajatella toisin. Imitoijilta ja replikoijilta jäävät maineteot tekemättä.

Tieteentekijä pyrkii tyypillisesti pitämään kiinni tiedon luotettavuudesta. Siirryttäessä ei-tieteellisille pelikentille, on kuitenkin ymmärrettävä aikarajoitteet. Isojakin päätöksiä tehdään usein ilman mahdollisuutta pitkäjänteisiin tutkimuksiin. Tutkijankin on usein otettava kantaa sen tiedon varassa mitä kulloinkin on käsillä. Jos tutkija vaikenee tieteellisiin ihanteisiin vedoten, voi päätöksenteossa voittaa näkemys, joka on heikompi kuin valistuneen, mutta arkailevan tutkijan. Yhdelle vastuullinen toiminta voi olla toiselle vastuun pakoilua.

On siis ymmärrettävä, että ei-tieteellisillä pelikentillä säännöt poikkeavat tieteellisten keskusteluiden vastaavista. Siinä missä tiede tyypillisesti etsii oikeaa tietoa (tieteellisten keskusteluiden hallitsijoiden määrittäessä oikeellisuuden), on esimerkiksi demokratiassa Timo Soinia lainatakseni vain voittavia ja häviäviä näkökantoja. Paraskin tieto menee toisinaan kaupaksi vain, jos se paketoidaan kiinnostavasti ja yksinkertaisesti. Todettakoon, että ei tämä välttämättä tarkoita irrottautumista konkreettisista päämääristä. Keinot päämääriin pääsemiseksi vain välillä muistuttavat diskurssien muotoon koodattuja troijalaisia hevosia, joihin muun muassa Nalle Wahlroos vaikuttaa mieltyneen.

Pahisproffan mantteli voi siis istua vain sellaiselle henkilölle, joka kykenee erottamaan proffan lukuisat roolit toisistaan ja ottamaan vaihtelevia positioita pelikentästä riippuen. Henkilön minä ei saa olla liian kahlittu yhteen kenttään ja itsensä munaamista ei saa pelätä. Väyrysmäisen vahvan itsetunnon on yhdistyttävä nöyryyteen ja hyvähenkiseen huvittuneisuuteen koskien niin omia kuin toisten rajoitteita. Kuten JHT (alias Cheek) – tuo yritteliäisyyden elävä esimerkki – opiskelijoilleni totesi: oppiminen ja uudet ideat syntyvät mukavuusalueen ulkopuolella. Tekevälle sattuu ja toisaalta kaikki eivät juttujasi ymmärrä, vaikka ne olisivat kuinka oivaltavia.

Palataanpa vielä kysymykseen LUT-kauppiksen pahisproffasta. Vaikka moni niin toivoo, tätä positiota ei voi täyttää nimityksellä tai vaalilla. Voisimme toki kutsua Sarasvuon hätiin, auttamaan itse kutakin sisäinen pahisproffan löytämisessä ja vahvistamisessa – lieneehän kyseessä jatkuva pikemmin kuin joko/tai muuttuja. Tuskin tämä kuitenkaan asiaa ratkaisisi. Tahto laittaa itsensä likoon tiedekunnan, yliopiston, tiedeyhteisön ja yhteiskunnan hyväksi on oltava sisäsyntyinen. Jos pidät itseäsi kovin tärkeänä, unohda koko juttu. Jos sen sijaan huomaat turhaan pidätelleesi, riuhtaise itsesi irti kahleista ja anna palaa. Vain yhtä asiaa toivon. Älä ole Alf 2.

Ei se ole niin vakavaa

Pari viikkoa sitten minulla oli jälleen kerran ilo osallistua Pellervon Päivään. Eräälle puhujalle kerta oli ensimmäinen. Hän hauskuutti yleisöä kertomalla jännittäneensä puheenvuoroa, mutta kuulleensa ystävältään helpottavat sanat: ”Ei hätää, kyllä he pitävät jutuistasi. Nehän ovat osuustoimintauskovaisia!”. Ystävän ennuste tehosi: ensikertalainen tunnusti uskonsa ja todisti osuustoiminnan tarjoamista mahdollisuuksista hyvinvointipalveluiden tuottamisessa.

Jäin pohtimaan tätä icebreakeria. Vastaaviin ajatuksiin olen törmännyt moneen kertaan omalla matkallani. Tyypillisesti osuustoiminnan parissa toimivien oletetaan olevan yhden asian miehiä ja naisia. Sinähän olet se osuustoimintamies, moni totesi minulle viime vuosikymmenellä. Nykyisin minulta kysytään, että olenkos minä the osuustoimintaprofessori. Mielelläni kannan tätä hienoa titteliä, joka tälläkin viikolla minulle myönnettiin. Jotta tärkeimmät asiat eivät jäisi taka-alalle, on kuitenkin syytä oikoa joitain käsityksiä.  

Itse olen tutustunut osuustoimintaan ja sen tutkimukseen menneen 8-9 vuoden aikana. Tätä ennen en tiennyt koko toiminnasta mitään. En siitäkään huolimatta, että Suomi on maailman osuustoiminnallisin maa ja Kansainvälinen Osuustoimintaliitto (ICA) yksi maailman suurimmista järjestöistä. Globaalisti osuuskuntien yhteenlaskettu jäsenmäärä on nimittäin yli 1 miljardi ihmistä. En siis omaksunut osuustoimintaa äidinmaidossa, vaan kiinnostuin siitä vasta opiskeluaikana ihan sattumalta. Myöhäisherännäisyyden ansiosta olen kiinnittänyt erityistä huomiota ilmiön parissa toimivien asenteisiin. Voin todeta, että en ole tavannut juuri ketään, joka olisi hurahtanut osuustoimintaan. Osuustoimintaväen kokouksissa ei siis juuri hallelujaa huudeta, vaikka välillä olisi aihettakin. Sen verran lujaa menee monilla sektoreilla.

Osuustoiminta on varsin pragmaattista. Se on rakennettu arjen tarpeista maalaisjärkeen perustuen ja todettu erittäin toimivaksi tavaksi järjestää erilaisia palveluita. Eivät osuuspankit ja -kaupat ole sattumalta finanssialan ja päivittäistavarakaupan ykkösiä. Sillekin on olemassa hyvät perusteet miksi maatalouden eri sektoreilla elinkeinonharjoittajat ovat yhdistäneet voimiaan osuustoiminnan avulla. Osuustoiminta on hyvä muoto yrittäjien monenvälisiin strategisiin alliansseihin. Aivan viime aikoina osuustoiminta on ottanut sijaa niin tiimiyrittäjyyden muotona kuin yrittäjyyskasvatuksen työkaluna. Ei osuustoiminta kuitenkaan mikään ihmelääke ole. Myös kapitalistisia yrityksiä tarvitaan erityisesti silloin, kun toiminta vaatii suuria riskipääomia. Palveluissa vain asia on harvoin näin. Siksi osuustoiminnan rooli on vahvistunut samalla, kun palveluiden osuus bruttokansantuotteesta on kasvanut.

Osa osuustoiminnan menestyksestä johtuneekin juuri siitä, että malli ei perustu poliittisesti määriteltyihin uskomuksiin. Samaa ei voi uusklassiseen ajatteluun nojaavasta taloustieteestä ja tämän oletuksia myötäilevästä osakeyhtiöt jalustalle nostavasta perinteisestä liiketaloustieteestä. Tämä mallin uskovaisille vain sellaisilla opeilla on arvoa, jotka olettavat yksilön aina maksimoivan omaa etuaan ja joissa voiton maksimointi on yrityksen ainut oikea missio. Nämä valtavirran oletukset eivät ole tästä maailmasta ja tuskin pyhästä hengestäkään. Ne ovat lähtöisin kirjanoppineiden kynistä, jota eivät ole reaalimaailman todellisuudet juuri kuljettaneet. Moniko maa maailmassa on aidosti kapitalistinen? Moniko ihminen toimii kuten taloustiede olettaa?

Osuustoiminnan kansainvälisiin periaatteisiin kuuluu poliittinen puolueettomuus, mutta toki osuustoimintaakin on käytetty erilaisten poliittisten tarkoitusperien ajamiseen. Suomeen osuustoiminta tuotiin 1800-luvun lopulla isänmaallisin perustein, itsenäisyyttä vahvistavana ja ennen kaikkea kommunismin torjuvana oma-apujärjestelmänä. Tänäänkin osuustoimintaan liittyy isänmaallisia ja alueellista itsenäisyyttä vahvistavia elementtejä. Globaalitaloudessa paikalliset käyttäjäomistajat ankkuroivat osuustoiminnan avulla sosiaalista ja taloudellista elämää Suomeen. Tämän mahdollistaa monien osuuskuntien toisinaan paheksuttukin suuryritysluonne – on muskeleita, joilla ylläpitää toimialueen elämää. Kuortin ABC Etelä-Savossa on hyvä esimerkki siitä kuinka osuuskunta on elävöittänyt näivettyvää seutua.

Suomalaisissa osuuskunnissa on miljoonia jäseniä, joten mukaan mahtuu myös poliitikkoja aina persuista vihreisiin. Osuustoiminnan parissa toimii siis varsin monenlaisia ihmisiä. Suvaitsevaisuus on yksi keskeisistä arvoista ja havaintojeni mukaan osuustoiminta-aktiivit ovat tyypillisesti monipuolisuuden puolestapuhujia. Uskotaan siihen, että arkielämän haasteet edellyttävät monipuolisia ratkaisuja. Kyse on siis kaikesta muusta kuin sokeasta uskosta yhteen malliin. Ymmärretään, että yritysten perustehtävät vaihtelevat. Perheyritysten tavoitteet kytkeytyvät yleensä perheen arvoihin, jotka ovat voiton maksimointi monipuolisempia. Osuuskuntamallissa omistaja ei ylipäätään hyödy sijoitetun pääoman kautta, vaan osallistumalla ja palveluita käyttämällä. Perinteinen liiketaloustiede ei ehkä näitä eroja tunnista, mutta varsinaisessa toiminnassa nämä ovat täyttä totta – tosin vaihtelevin painotuksin. Myös yksilöiden motivaatiot vaihtelevat.  

Farisealaiset oletukset ovat jo alkaneet murtua, vaikka niillä on edelleen vahva ote monista keskeisistä instituutioista. Perheyrittäjyyden, sosiaalisen yrittäjyyden sekä osuustoiminnan alueilla tutkijoiden ja tutkimustiedon määrä kasvaa nopeasti. Rakennamme uutta liiketaloustiedettä, jossa teoriat, eri yhteisöjen käytänteet ja mattimeikäläisten varsinainen toiminta kohtaavat. Saamme oppirakenteen, joka auttaa poliitikkoja ja virkamiehiä, mediaa ja guruja, johtajia ja konsultteja sekä työntekijöitä ja asiakkaita oivaltamaan yritystoiminnan monipuolisia lähtökohtia sekä eri yritysten vahvuuksia ja heikkouksia erilaisissa tilanteissa. Tällöin on mahdollisuus, että erilaiset taloudellisen ja sosiaalisen toiminnan muodot tulevat paremmin hyödynnettyä. Seurauksena on parempia palveluita yhä useammalle,  työllisyyttä, syrjäytymisen ehkäisyä, yrittäjyyttä, talouden kasvua ja yhteiskunnan kehitystä. Hallelujah!

Myytinmurtajat

Pääkaupunkiseudulla elää sitkeänä myytti, jonka mukaan Helsinki on Suomen ainut kansainvälinen paikka ja muut osat Suomea ovat maaseutua – luonnehdinta ”traktorilla kauppaan ja niin edelleen” ei ole tarkoitettu kehuksi. Helsinki-myytti on urbaanisuusulottuvuudessa kaiketi paljon puhutun Impivaaralaisuuden vastakohta, mutta todennäköisesti yhtä vaarallinen.

Harmikseni olen ollut havaitsevinani kehä-3-ajattelun leimaavan myös yliopistoista käytävää keskustelua. Olen ollut sellaisessakin seminaarissa, jossa noin muuten fiksulta vaikuttava henkilö on kyseenalaistanut yliopistojen tarpeen pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Usein olen saanut äimistellä keskustelukumppanin selkäytimestä nousevaa oletusta, jonka mukaan Aalto on kansainvälinen ja LUT ei – nimenomaan sen osalta mitkä keskustelut tunnetaan ja mihin keskusteluihin osallistutaan.

Tieteelliset keskustelut ovat olleet jo hyvän aikaa globaaleja. Itselleni tämä oli selvää ainakin siitä lähtien, kun aikanaan kandiseminaarissa silloinen ohjaajani Ikävalko (terveiset Kokeen!) löi kouraani A-tason artikkelin – tässä on se keskustelu, josta myös meillä ammennetaan, jota pidetään esimerkkinä omalle tutkimukselle ja johon pyritään myötävaikuttamaan. Kiitos johtajiemme äänekkään tiedon (viele Grüße nach Bremen!), ovat kansainvälinen korkeatasoinen tutkimus ja hyvät suhteet kansainvälisiin huippuihin muodostuneet itsestäänselvyyksiksi tiedekunnassamme 2000-luvulla.

Ihan samoihin lehtiin me täältä Saimaan rannalta tyrkytämme tieteellisiä kontribuutioitamme kuin kollegamme muilta mantereilta. Kielialueittain rajautuneita keskusteluita on enää varsin vähän ja viimeisetkin vastarinnan pesäkkeet ovat murtumassa. Helsinki-myytin vastaisesti meitä lappeenrantalaisiakin on aktiivisesti luomassa kansainvälisiä rakenteita ja foorumeja, jotka edistävät tieteen globalisoitumista siellä missä hyödyllistä tietoa piilotellaan ”vieraassa” kielessä – englanninkielisen tutkijayhteisön ulottumattomissa.

Harhakuvista emme voi tietenkään syyttää ketään muuta kuin itseämme. Me LUTin väki emme ole viestineet itsestämme riittävän tehokkaasti edes kansallisena toimijana. Kuka tietää, että LUTin opiskelijoiden työllistyminen on yliopistojen kärkitasoa? (Lähde) Kuka tietää, että LUTin tekniikan opetus on toiseksi tuloksellisinta ja kauppatieteen opetus tuloksellisuudessaan oman alansa ylivoimainen ykkönen? (Lähde) Kuka tietää, että tutkimuksen tuloksellisuudessa LUTin kauppatieteellinen tiedekunta on Aallon kauppakorkeakoulun kanssa samalla tasolla? (Lähde) Kansainvälisyyden viestimisessä lienee vielä enemmän haastetta. Jokaisen LUTilaisen panosta tarvitaan positiivisen viestin viemiseksi – myös opiskelijoiden.

Kiitos venäläisten aktiivisen matkailun Lappeenranta on onneksi näkyvästi kansainvälinen kaupunki – myös erilaisissa tilastoissa. Uskottavuutta luo myös keskellä kaupunkia sijaitseva kansainvälinen lentokenttä, jolta käsin voi kätevästi sukkuloida minne tahansa tällä pallolla. Kaupunkimme potentiaali merkittävien tutkimuskonferenssien pitopaikkana on kasvanut merkittävästi kiitos Air Balticin ja Ryanairin. Matka vaikkapa Wienin kauppakorkeakoululta työhuoneelleni LUTiin kestää vain muutaman tunnin. Esimerkiksi Aaltoon ei muuten matkata juurikaan nopeammin – jo pelkästään lentokentän etäisen sijainnin ja hitaampien lentokenttätoimintojen takia.

Myöskään muualla maailmassa paras tieto ei elä yksinomaan (tai ylipäätään) sikäläisten ”kehäkolmosten” sisällä. Tämä tarkoittaa, että moni kansainvälinen huippu tulee niin ikään ”maaseutuyliopistosta”. Kaverini ison järven rannalta on ponnistanut kuuluisuuksien galleriaan pitkälti siltä pohjalta, että tutkimus ei ole liiaksi häiriintynyt muista ärsykkeitä. Kehä-3-ajattelun vallassa voi kuitenkin olla mahdotonta ymmärtää, että LUT voi olla monille kansainvälisille huipuille henkisesti lähempänä kuin Aalto. Etäisyyttäkin on niin monta sorttia.

Tehokas keino harhojen häivyttämiseen löytynee tiedemaailman varsinaisen toiminnan kuvaamisesta: tutkijaverkostojen rakentumisesta ja -yhteistyöstä sekä tutkimuksesta ja sen tuottamista hyödyistä.   

Verkostojen rakentamisessa yksilöt näyttelevät usein tärkeämpää roolia kuin instituutiot. Yksittäisen tutkijan osaaminen, näkemys ja mielenkiinnon kohteet sekä persoona ovat ratkaisevammassa roolissa hedelmällisen yhteistyön syntymisessä kuin se mistä yliopistosta kyseinen yksilö tulee. Rakenteilla on toki oma roolinsa, mutta suomalaisen yliopistotoiminnan kehittämisessä pitäisi panostaa nykyistä enemmän kansainväliseen vuorovaikutukseen kykeneviin osaajiin. 

Kansainvälinen tutkimusyhteistyö ei useinkaan edellytä maantieteellistä läheisyyttä. Nykyteknologian avulla tekstiä ja dataa sisältävät tiedostot siirtyvät hetkessä maailman yhdeltä puolelta toiselle. Esimerkiksi kolmen tutkijan porukasta yksi voi nököttää Saimaan saaressa, toinen kalastusmökissään Kanadassa ja kolmas nettikahvilassa Intiassa – ja silti tutkimusyhteistyö etenee tehokkaasti. Maantieteellisen etäisyyden tappiot ovat lähinnä sosiaalisia. Harmittaahan se, kun hyvien kaverien kanssa pääsee niin harvoin kasvotusten oluelle.J

Tutkimustyössä tarvittavien aineistojen kannalta paikallisuudella on jonkin verran väliä. Toki aineistoja voidaan periaatteessa kerätä mistä päin maailmaa tahansa, mutta mitä lähempänä tutkimuskohteena oleva organisaatio on yliopistoa – niin maantieteellisesti kuin kulttuurisesti – sitä helpompaa aineistojen hankkiminen on. Alueellinen vuorovaikutusverkosto voi myös luoda perustaa luottamukselle jota aineistojen kerääminen edellyttää.

Paikallisuudella on keskeinen merkitys tutkimustoiminnan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kannalta. Jos Saimaan rannat halutaan jatkossakin pitää asuttuina, on osaamista oltava tarjolla esimerkiksi menestyksekkään yritystoiminnan ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi. Samalla, kun luodaan tieteellisiin keskusteluihin uutta ja hyödyllistä tietoa, voidaan myös vastata alueen elinkeinoelämän tarpeisiin. Liian usein unohdetaan, että teoria ja käytäntö kulkevat parhaimmillaan tiiviisti käsi kädessä. Jos yliopistojen professoreiden halutaan osallistuvan erilaisiin kehitys- ja mentorointihankkeisiin, on tällöinkin tarpeen pitää yliopisto riittävän lähellä. Lopulta, kuinkahan moni diplomi-insinööri ja kauppatieteiden maisteri löytäisi tiensä Etelä-Karjalaan ellei olisi opiskellut LUTissa?  

Teoreettisten kontribuutioiden esittämisen kannalta yliopiston sijainnilla ei ole oikeastaan lainkaan väliä. Osallistuminen kansainvälisiin tieteellisiin keskusteluihin onnistuu periferiasta käsin samaan tapaan kuin tutkijoiden yhteistyö. Tiedelehtien arviointiprosesseihin tarkoitetut käsikirjoitukset nimittäin ladataan Internetissä lehtien sähköisiin järjestelmiin. Myös näiltä osin vanhanaikainen Helsinki-myytti joutaa siis roskakoriin.

Meillä on vaalit ovella. Toivottavasti kansanvallan kahvaan valittavat henkilöt tukevat aktiivisesti oman alueensa kansainvälisen tiedeyliopiston asemaa tulevaisuudessa. Samalla on hyvä muistaa, että Aalto ei ole tämän tarinan konna – ei edes kovin huono yliopistoJ. Aaltoon on panostettu paljon, joten toivotaan sen saavuttavan sille asetetut tavoitteet. Pääkaupungin innovaatioyliopisto on hyvä yhteistyökumppani myös ”maaseutuyliopistoille”. Työnjako ja resurssien yhteiskäyttö kannattavat.

Nuoralla kävelyä

En ole metaforakuningas. Aikamme Aleksanteri Suuri, eli ulkoministerimme Stubb, sen sijaan on. Täytyy myös ihailla miehen tyyliä ja yksinkertaisia 3-3 jäsennyksiä kohtuullisen monimutkaisista kokopalloistuneista ilmiöistä. Hän on erinomainen puhuja ja hyvä Suomi-brändin rakentaja. Aito kosmopoliitti. Ahtisaaren vanavedessä myös rauhanneuvottelija - oli nimittäin tehnyt aamulla jonkin sortin rauhaa Paavon kanssa. Ilmeisesti kyse ei ollut Pesusienestä, vaan siitä toisesta mediasankarista.

Takaisin asiaan. Alex puhuu ulkopoliittisista asioista rennosti ja ei-virkamiesmäisesti. Jopa intohimoisesti. En pysty moittimaan täysin asiattomaksikaan. Tänään OP-Pohjolan tutkimussäätiön teemapäivässä miestä kuunnellessani minulle heräsi kuitenkin sellainen kysymys, että onkohan miehemme maailmalla jo liiankin salonkikelpoinen. Kurkottaako poliittinen eliittimme jo liiaksikin g-maailman hienompiin huoneisiin?

Ulkoministerimme koulutti kuulijoitaan lausuen muutaman varoituksen sanan: ”Varokaa Impivaaralaista ajattelua!” Se on suomelle tuhon tie, oli ohjeistus tulevalle kvartaalille jona vaalit käydään. Pitänee tutustua Impivaaraan. Sen verran vakava oli ulkoministerimme naama. Ja se ei taida usein kovin vakavaksi mennä. Ystäväni – hyvää ystävän päivää muuten! – Juhis (lue Mies Mustissa), varmaan toteaisi: ”Sitä on niin monenlaista populismia!” No en tiedä toteaisiko tästä asiasta näin, mutta toimii.

Taantumuksellisia voimia tulee tietysti varoa ja pyrkiä hillitsemään. Rajat kiinni ja irti Eurosta ei ole realismia, eikä toivottavaa. Mutta eikö olisi syytä olla huolissaan myös toisesta ääripäästä. Mielestäni kansainvälistä peliä voi pelata tukevasti Suomi-neidon sylistä. Uskon, että kyseisen neitokaisen syli kelpaisi varsin monelle kansainväliselle toimijalle. Suomi-neito on ystävämme, josta kannattaa pitää huolta. Sille ei pidä kääntää selkäänsä. Kuka kuulee, jos Suomi-neito huutaa hätähuutoa Impivaaran mummon suulla?

Isoisäni Otto Wilhelm oli aikanaan perustamassa Kokoomusta kunnioittaen ihmisen oikeutta työhön ja ajaen osallistavaa hyvinvoinnin rakentamista. Osallistumisaste on tänäänkin ratkaisevassa roolissa yhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta. Osallistuminen on toisaalta ratkaisevaa myös yksilöiden hyvinvoinnin kannalta. ”Työväen presidentti” oli tätä taustaa vasten toimiva vaaliteema. Minneköhän gallup -ykkönen on kadottanut sen? Ainakin tänään osallistamisen konkretiaa tarjosi lähinnä työministeri Sinnemäki nostamalla esiin sosiaalisen yrittäjyyden hyvinvoinnin edistämisen työkaluna.

Eräs maisterisjätkä Espoosta on huomannut Impivaaran mummon ja kuiskuttelee mukavia tämän korvaan. Vai olikohan hän itse tuo mummo? Yhtä kaikki, kyse ei taida olla pelkästään saduista. Soini vaikuttaa tunnistaneen jotain mistä ei kolmen suuren äänellä puhuta: tietyn kansanosan aitoja tarpeita. Kolme suurta ovat hankkineet salonkikelpoisuuden. Kuka sitä nyt haluaisi palata tavallisen kansan pariin, kun on kerran saanut kutsun? Ne palaavat, jotka muistavat millä asialla ovat ja mistä ovat tulleet. Saa nähdä ilmaantuuko näitä ennen vaaleja. Jos ei ilmaannu riittävästi ja uskottavasti, meillä voi olla Impivaaran mummo pääministerinä!

Impivaarasta ja mummosta tulee vielä mieleen pari asiaa. Ensinnäkin, mullistavat keksinnöt tehdään yleensä jossain muualla kuin ”huippuyliopistoissa”. Ne tehdään vaikkapa Manchesterin esikaupungissa, kalifornialaisessa autotallissa, ison järven rannalla tai pohjoiskarjalaisella maatilalla. Kuka sanoo, ettei Impivaaralta tulisi Suomen uusi Nokia tai vaikkapa uusi globaali yhteiskuntajärjestelmä (jos joku sitä haikailee)? Toiseksi, the Chinese are back! Eivät he itse asiassa kovin pitkään poissa olleetkaan, ehkä noin puolitoista vuosisataa. Kiinalaiset arvostaisivat Impivaaran mummoa. Heidän ei tarvitse tehdä murrosikäisen (Amerikka?) virheitä. Heillä on kokemusta ja se näkyy kärsivällisenä ja määrätietoisena mahdin kasvattamisena. Kokemusta ja osaamista on meillä suomalaisillakin. Kuka vain saisi meidät uskomaan itseemme? Ei parasta aina tarvitse hakea muualta.

Palataanpa vielä lopuksi Stubbiin ja Soiniin. Edellisen osalta voidaan todeta, että jonkunhan ne likaisetkin työt on tehtävä. Ei varmasti ole helppoa ravata puku päällä ympäri maailmaa levittämässä pyhää kolminaisuutta. Ei ole ihme, että ulkoministerimme on pysynyt timminä kuin Oober parhaina vuosinaan (jotka tietysti ovat fit 40 blogin perusteella edessäpäin). Tuulipukukansa saa nauttia näytelmää kotisohvalta ihan kunnon lähiruoka-annoksia nauttien (tosin kaikki paitsi Impivaaran mummo ovat jo vaihtaneet kanavaa ajat sitten). Eikä ole helppoa pääministeriehdokkaalla Soinillakaan. Kuka uskoisi, että hänellä on jotain todellista sanottavaakin? Utopiassa Stubb ja Soini kohtaavat aistillisesti kevätauringon sulattaessa vastakkainasettelut (saatiinhan se kevätauringon mahti tähänkin mukaan) ja kävelevät Paavon kanssa käsi kädessä kohti huomista – parempaa Suomea, joka on kansainvälinen ja kuuntelee myös Impivaaran mummoa. Ai miksi Paavon kanssa? Paavo osaa kävellä nuoralla – utopiassa.