Ei se ole niin vakavaa

Pari viikkoa sitten minulla oli jälleen kerran ilo osallistua Pellervon Päivään. Eräälle puhujalle kerta oli ensimmäinen. Hän hauskuutti yleisöä kertomalla jännittäneensä puheenvuoroa, mutta kuulleensa ystävältään helpottavat sanat: ”Ei hätää, kyllä he pitävät jutuistasi. Nehän ovat osuustoimintauskovaisia!”. Ystävän ennuste tehosi: ensikertalainen tunnusti uskonsa ja todisti osuustoiminnan tarjoamista mahdollisuuksista hyvinvointipalveluiden tuottamisessa.

Jäin pohtimaan tätä icebreakeria. Vastaaviin ajatuksiin olen törmännyt moneen kertaan omalla matkallani. Tyypillisesti osuustoiminnan parissa toimivien oletetaan olevan yhden asian miehiä ja naisia. Sinähän olet se osuustoimintamies, moni totesi minulle viime vuosikymmenellä. Nykyisin minulta kysytään, että olenkos minä the osuustoimintaprofessori. Mielelläni kannan tätä hienoa titteliä, joka tälläkin viikolla minulle myönnettiin. Jotta tärkeimmät asiat eivät jäisi taka-alalle, on kuitenkin syytä oikoa joitain käsityksiä.  

Itse olen tutustunut osuustoimintaan ja sen tutkimukseen menneen 8-9 vuoden aikana. Tätä ennen en tiennyt koko toiminnasta mitään. En siitäkään huolimatta, että Suomi on maailman osuustoiminnallisin maa ja Kansainvälinen Osuustoimintaliitto (ICA) yksi maailman suurimmista järjestöistä. Globaalisti osuuskuntien yhteenlaskettu jäsenmäärä on nimittäin yli 1 miljardi ihmistä. En siis omaksunut osuustoimintaa äidinmaidossa, vaan kiinnostuin siitä vasta opiskeluaikana ihan sattumalta. Myöhäisherännäisyyden ansiosta olen kiinnittänyt erityistä huomiota ilmiön parissa toimivien asenteisiin. Voin todeta, että en ole tavannut juuri ketään, joka olisi hurahtanut osuustoimintaan. Osuustoimintaväen kokouksissa ei siis juuri hallelujaa huudeta, vaikka välillä olisi aihettakin. Sen verran lujaa menee monilla sektoreilla.

Osuustoiminta on varsin pragmaattista. Se on rakennettu arjen tarpeista maalaisjärkeen perustuen ja todettu erittäin toimivaksi tavaksi järjestää erilaisia palveluita. Eivät osuuspankit ja -kaupat ole sattumalta finanssialan ja päivittäistavarakaupan ykkösiä. Sillekin on olemassa hyvät perusteet miksi maatalouden eri sektoreilla elinkeinonharjoittajat ovat yhdistäneet voimiaan osuustoiminnan avulla. Osuustoiminta on hyvä muoto yrittäjien monenvälisiin strategisiin alliansseihin. Aivan viime aikoina osuustoiminta on ottanut sijaa niin tiimiyrittäjyyden muotona kuin yrittäjyyskasvatuksen työkaluna. Ei osuustoiminta kuitenkaan mikään ihmelääke ole. Myös kapitalistisia yrityksiä tarvitaan erityisesti silloin, kun toiminta vaatii suuria riskipääomia. Palveluissa vain asia on harvoin näin. Siksi osuustoiminnan rooli on vahvistunut samalla, kun palveluiden osuus bruttokansantuotteesta on kasvanut.

Osa osuustoiminnan menestyksestä johtuneekin juuri siitä, että malli ei perustu poliittisesti määriteltyihin uskomuksiin. Samaa ei voi uusklassiseen ajatteluun nojaavasta taloustieteestä ja tämän oletuksia myötäilevästä osakeyhtiöt jalustalle nostavasta perinteisestä liiketaloustieteestä. Tämä mallin uskovaisille vain sellaisilla opeilla on arvoa, jotka olettavat yksilön aina maksimoivan omaa etuaan ja joissa voiton maksimointi on yrityksen ainut oikea missio. Nämä valtavirran oletukset eivät ole tästä maailmasta ja tuskin pyhästä hengestäkään. Ne ovat lähtöisin kirjanoppineiden kynistä, jota eivät ole reaalimaailman todellisuudet juuri kuljettaneet. Moniko maa maailmassa on aidosti kapitalistinen? Moniko ihminen toimii kuten taloustiede olettaa?

Osuustoiminnan kansainvälisiin periaatteisiin kuuluu poliittinen puolueettomuus, mutta toki osuustoimintaakin on käytetty erilaisten poliittisten tarkoitusperien ajamiseen. Suomeen osuustoiminta tuotiin 1800-luvun lopulla isänmaallisin perustein, itsenäisyyttä vahvistavana ja ennen kaikkea kommunismin torjuvana oma-apujärjestelmänä. Tänäänkin osuustoimintaan liittyy isänmaallisia ja alueellista itsenäisyyttä vahvistavia elementtejä. Globaalitaloudessa paikalliset käyttäjäomistajat ankkuroivat osuustoiminnan avulla sosiaalista ja taloudellista elämää Suomeen. Tämän mahdollistaa monien osuuskuntien toisinaan paheksuttukin suuryritysluonne – on muskeleita, joilla ylläpitää toimialueen elämää. Kuortin ABC Etelä-Savossa on hyvä esimerkki siitä kuinka osuuskunta on elävöittänyt näivettyvää seutua.

Suomalaisissa osuuskunnissa on miljoonia jäseniä, joten mukaan mahtuu myös poliitikkoja aina persuista vihreisiin. Osuustoiminnan parissa toimii siis varsin monenlaisia ihmisiä. Suvaitsevaisuus on yksi keskeisistä arvoista ja havaintojeni mukaan osuustoiminta-aktiivit ovat tyypillisesti monipuolisuuden puolestapuhujia. Uskotaan siihen, että arkielämän haasteet edellyttävät monipuolisia ratkaisuja. Kyse on siis kaikesta muusta kuin sokeasta uskosta yhteen malliin. Ymmärretään, että yritysten perustehtävät vaihtelevat. Perheyritysten tavoitteet kytkeytyvät yleensä perheen arvoihin, jotka ovat voiton maksimointi monipuolisempia. Osuuskuntamallissa omistaja ei ylipäätään hyödy sijoitetun pääoman kautta, vaan osallistumalla ja palveluita käyttämällä. Perinteinen liiketaloustiede ei ehkä näitä eroja tunnista, mutta varsinaisessa toiminnassa nämä ovat täyttä totta – tosin vaihtelevin painotuksin. Myös yksilöiden motivaatiot vaihtelevat.  

Farisealaiset oletukset ovat jo alkaneet murtua, vaikka niillä on edelleen vahva ote monista keskeisistä instituutioista. Perheyrittäjyyden, sosiaalisen yrittäjyyden sekä osuustoiminnan alueilla tutkijoiden ja tutkimustiedon määrä kasvaa nopeasti. Rakennamme uutta liiketaloustiedettä, jossa teoriat, eri yhteisöjen käytänteet ja mattimeikäläisten varsinainen toiminta kohtaavat. Saamme oppirakenteen, joka auttaa poliitikkoja ja virkamiehiä, mediaa ja guruja, johtajia ja konsultteja sekä työntekijöitä ja asiakkaita oivaltamaan yritystoiminnan monipuolisia lähtökohtia sekä eri yritysten vahvuuksia ja heikkouksia erilaisissa tilanteissa. Tällöin on mahdollisuus, että erilaiset taloudellisen ja sosiaalisen toiminnan muodot tulevat paremmin hyödynnettyä. Seurauksena on parempia palveluita yhä useammalle,  työllisyyttä, syrjäytymisen ehkäisyä, yrittäjyyttä, talouden kasvua ja yhteiskunnan kehitystä. Hallelujah!

Myytinmurtajat

Pääkaupunkiseudulla elää sitkeänä myytti, jonka mukaan Helsinki on Suomen ainut kansainvälinen paikka ja muut osat Suomea ovat maaseutua – luonnehdinta ”traktorilla kauppaan ja niin edelleen” ei ole tarkoitettu kehuksi. Helsinki-myytti on urbaanisuusulottuvuudessa kaiketi paljon puhutun Impivaaralaisuuden vastakohta, mutta todennäköisesti yhtä vaarallinen.

Harmikseni olen ollut havaitsevinani kehä-3-ajattelun leimaavan myös yliopistoista käytävää keskustelua. Olen ollut sellaisessakin seminaarissa, jossa noin muuten fiksulta vaikuttava henkilö on kyseenalaistanut yliopistojen tarpeen pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Usein olen saanut äimistellä keskustelukumppanin selkäytimestä nousevaa oletusta, jonka mukaan Aalto on kansainvälinen ja LUT ei – nimenomaan sen osalta mitkä keskustelut tunnetaan ja mihin keskusteluihin osallistutaan.

Tieteelliset keskustelut ovat olleet jo hyvän aikaa globaaleja. Itselleni tämä oli selvää ainakin siitä lähtien, kun aikanaan kandiseminaarissa silloinen ohjaajani Ikävalko (terveiset Kokeen!) löi kouraani A-tason artikkelin – tässä on se keskustelu, josta myös meillä ammennetaan, jota pidetään esimerkkinä omalle tutkimukselle ja johon pyritään myötävaikuttamaan. Kiitos johtajiemme äänekkään tiedon (viele Grüße nach Bremen!), ovat kansainvälinen korkeatasoinen tutkimus ja hyvät suhteet kansainvälisiin huippuihin muodostuneet itsestäänselvyyksiksi tiedekunnassamme 2000-luvulla.

Ihan samoihin lehtiin me täältä Saimaan rannalta tyrkytämme tieteellisiä kontribuutioitamme kuin kollegamme muilta mantereilta. Kielialueittain rajautuneita keskusteluita on enää varsin vähän ja viimeisetkin vastarinnan pesäkkeet ovat murtumassa. Helsinki-myytin vastaisesti meitä lappeenrantalaisiakin on aktiivisesti luomassa kansainvälisiä rakenteita ja foorumeja, jotka edistävät tieteen globalisoitumista siellä missä hyödyllistä tietoa piilotellaan ”vieraassa” kielessä – englanninkielisen tutkijayhteisön ulottumattomissa.

Harhakuvista emme voi tietenkään syyttää ketään muuta kuin itseämme. Me LUTin väki emme ole viestineet itsestämme riittävän tehokkaasti edes kansallisena toimijana. Kuka tietää, että LUTin opiskelijoiden työllistyminen on yliopistojen kärkitasoa? (Lähde) Kuka tietää, että LUTin tekniikan opetus on toiseksi tuloksellisinta ja kauppatieteen opetus tuloksellisuudessaan oman alansa ylivoimainen ykkönen? (Lähde) Kuka tietää, että tutkimuksen tuloksellisuudessa LUTin kauppatieteellinen tiedekunta on Aallon kauppakorkeakoulun kanssa samalla tasolla? (Lähde) Kansainvälisyyden viestimisessä lienee vielä enemmän haastetta. Jokaisen LUTilaisen panosta tarvitaan positiivisen viestin viemiseksi – myös opiskelijoiden.

Kiitos venäläisten aktiivisen matkailun Lappeenranta on onneksi näkyvästi kansainvälinen kaupunki – myös erilaisissa tilastoissa. Uskottavuutta luo myös keskellä kaupunkia sijaitseva kansainvälinen lentokenttä, jolta käsin voi kätevästi sukkuloida minne tahansa tällä pallolla. Kaupunkimme potentiaali merkittävien tutkimuskonferenssien pitopaikkana on kasvanut merkittävästi kiitos Air Balticin ja Ryanairin. Matka vaikkapa Wienin kauppakorkeakoululta työhuoneelleni LUTiin kestää vain muutaman tunnin. Esimerkiksi Aaltoon ei muuten matkata juurikaan nopeammin – jo pelkästään lentokentän etäisen sijainnin ja hitaampien lentokenttätoimintojen takia.

Myöskään muualla maailmassa paras tieto ei elä yksinomaan (tai ylipäätään) sikäläisten ”kehäkolmosten” sisällä. Tämä tarkoittaa, että moni kansainvälinen huippu tulee niin ikään ”maaseutuyliopistosta”. Kaverini ison järven rannalta on ponnistanut kuuluisuuksien galleriaan pitkälti siltä pohjalta, että tutkimus ei ole liiaksi häiriintynyt muista ärsykkeitä. Kehä-3-ajattelun vallassa voi kuitenkin olla mahdotonta ymmärtää, että LUT voi olla monille kansainvälisille huipuille henkisesti lähempänä kuin Aalto. Etäisyyttäkin on niin monta sorttia.

Tehokas keino harhojen häivyttämiseen löytynee tiedemaailman varsinaisen toiminnan kuvaamisesta: tutkijaverkostojen rakentumisesta ja -yhteistyöstä sekä tutkimuksesta ja sen tuottamista hyödyistä.   

Verkostojen rakentamisessa yksilöt näyttelevät usein tärkeämpää roolia kuin instituutiot. Yksittäisen tutkijan osaaminen, näkemys ja mielenkiinnon kohteet sekä persoona ovat ratkaisevammassa roolissa hedelmällisen yhteistyön syntymisessä kuin se mistä yliopistosta kyseinen yksilö tulee. Rakenteilla on toki oma roolinsa, mutta suomalaisen yliopistotoiminnan kehittämisessä pitäisi panostaa nykyistä enemmän kansainväliseen vuorovaikutukseen kykeneviin osaajiin. 

Kansainvälinen tutkimusyhteistyö ei useinkaan edellytä maantieteellistä läheisyyttä. Nykyteknologian avulla tekstiä ja dataa sisältävät tiedostot siirtyvät hetkessä maailman yhdeltä puolelta toiselle. Esimerkiksi kolmen tutkijan porukasta yksi voi nököttää Saimaan saaressa, toinen kalastusmökissään Kanadassa ja kolmas nettikahvilassa Intiassa – ja silti tutkimusyhteistyö etenee tehokkaasti. Maantieteellisen etäisyyden tappiot ovat lähinnä sosiaalisia. Harmittaahan se, kun hyvien kaverien kanssa pääsee niin harvoin kasvotusten oluelle.J

Tutkimustyössä tarvittavien aineistojen kannalta paikallisuudella on jonkin verran väliä. Toki aineistoja voidaan periaatteessa kerätä mistä päin maailmaa tahansa, mutta mitä lähempänä tutkimuskohteena oleva organisaatio on yliopistoa – niin maantieteellisesti kuin kulttuurisesti – sitä helpompaa aineistojen hankkiminen on. Alueellinen vuorovaikutusverkosto voi myös luoda perustaa luottamukselle jota aineistojen kerääminen edellyttää.

Paikallisuudella on keskeinen merkitys tutkimustoiminnan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kannalta. Jos Saimaan rannat halutaan jatkossakin pitää asuttuina, on osaamista oltava tarjolla esimerkiksi menestyksekkään yritystoiminnan ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi. Samalla, kun luodaan tieteellisiin keskusteluihin uutta ja hyödyllistä tietoa, voidaan myös vastata alueen elinkeinoelämän tarpeisiin. Liian usein unohdetaan, että teoria ja käytäntö kulkevat parhaimmillaan tiiviisti käsi kädessä. Jos yliopistojen professoreiden halutaan osallistuvan erilaisiin kehitys- ja mentorointihankkeisiin, on tällöinkin tarpeen pitää yliopisto riittävän lähellä. Lopulta, kuinkahan moni diplomi-insinööri ja kauppatieteiden maisteri löytäisi tiensä Etelä-Karjalaan ellei olisi opiskellut LUTissa?  

Teoreettisten kontribuutioiden esittämisen kannalta yliopiston sijainnilla ei ole oikeastaan lainkaan väliä. Osallistuminen kansainvälisiin tieteellisiin keskusteluihin onnistuu periferiasta käsin samaan tapaan kuin tutkijoiden yhteistyö. Tiedelehtien arviointiprosesseihin tarkoitetut käsikirjoitukset nimittäin ladataan Internetissä lehtien sähköisiin järjestelmiin. Myös näiltä osin vanhanaikainen Helsinki-myytti joutaa siis roskakoriin.

Meillä on vaalit ovella. Toivottavasti kansanvallan kahvaan valittavat henkilöt tukevat aktiivisesti oman alueensa kansainvälisen tiedeyliopiston asemaa tulevaisuudessa. Samalla on hyvä muistaa, että Aalto ei ole tämän tarinan konna – ei edes kovin huono yliopistoJ. Aaltoon on panostettu paljon, joten toivotaan sen saavuttavan sille asetetut tavoitteet. Pääkaupungin innovaatioyliopisto on hyvä yhteistyökumppani myös ”maaseutuyliopistoille”. Työnjako ja resurssien yhteiskäyttö kannattavat.

Nuoralla kävelyä

En ole metaforakuningas. Aikamme Aleksanteri Suuri, eli ulkoministerimme Stubb, sen sijaan on. Täytyy myös ihailla miehen tyyliä ja yksinkertaisia 3-3 jäsennyksiä kohtuullisen monimutkaisista kokopalloistuneista ilmiöistä. Hän on erinomainen puhuja ja hyvä Suomi-brändin rakentaja. Aito kosmopoliitti. Ahtisaaren vanavedessä myös rauhanneuvottelija - oli nimittäin tehnyt aamulla jonkin sortin rauhaa Paavon kanssa. Ilmeisesti kyse ei ollut Pesusienestä, vaan siitä toisesta mediasankarista.

Takaisin asiaan. Alex puhuu ulkopoliittisista asioista rennosti ja ei-virkamiesmäisesti. Jopa intohimoisesti. En pysty moittimaan täysin asiattomaksikaan. Tänään OP-Pohjolan tutkimussäätiön teemapäivässä miestä kuunnellessani minulle heräsi kuitenkin sellainen kysymys, että onkohan miehemme maailmalla jo liiankin salonkikelpoinen. Kurkottaako poliittinen eliittimme jo liiaksikin g-maailman hienompiin huoneisiin?

Ulkoministerimme koulutti kuulijoitaan lausuen muutaman varoituksen sanan: ”Varokaa Impivaaralaista ajattelua!” Se on suomelle tuhon tie, oli ohjeistus tulevalle kvartaalille jona vaalit käydään. Pitänee tutustua Impivaaraan. Sen verran vakava oli ulkoministerimme naama. Ja se ei taida usein kovin vakavaksi mennä. Ystäväni – hyvää ystävän päivää muuten! – Juhis (lue Mies Mustissa), varmaan toteaisi: ”Sitä on niin monenlaista populismia!” No en tiedä toteaisiko tästä asiasta näin, mutta toimii.

Taantumuksellisia voimia tulee tietysti varoa ja pyrkiä hillitsemään. Rajat kiinni ja irti Eurosta ei ole realismia, eikä toivottavaa. Mutta eikö olisi syytä olla huolissaan myös toisesta ääripäästä. Mielestäni kansainvälistä peliä voi pelata tukevasti Suomi-neidon sylistä. Uskon, että kyseisen neitokaisen syli kelpaisi varsin monelle kansainväliselle toimijalle. Suomi-neito on ystävämme, josta kannattaa pitää huolta. Sille ei pidä kääntää selkäänsä. Kuka kuulee, jos Suomi-neito huutaa hätähuutoa Impivaaran mummon suulla?

Isoisäni Otto Wilhelm oli aikanaan perustamassa Kokoomusta kunnioittaen ihmisen oikeutta työhön ja ajaen osallistavaa hyvinvoinnin rakentamista. Osallistumisaste on tänäänkin ratkaisevassa roolissa yhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta. Osallistuminen on toisaalta ratkaisevaa myös yksilöiden hyvinvoinnin kannalta. ”Työväen presidentti” oli tätä taustaa vasten toimiva vaaliteema. Minneköhän gallup -ykkönen on kadottanut sen? Ainakin tänään osallistamisen konkretiaa tarjosi lähinnä työministeri Sinnemäki nostamalla esiin sosiaalisen yrittäjyyden hyvinvoinnin edistämisen työkaluna.

Eräs maisterisjätkä Espoosta on huomannut Impivaaran mummon ja kuiskuttelee mukavia tämän korvaan. Vai olikohan hän itse tuo mummo? Yhtä kaikki, kyse ei taida olla pelkästään saduista. Soini vaikuttaa tunnistaneen jotain mistä ei kolmen suuren äänellä puhuta: tietyn kansanosan aitoja tarpeita. Kolme suurta ovat hankkineet salonkikelpoisuuden. Kuka sitä nyt haluaisi palata tavallisen kansan pariin, kun on kerran saanut kutsun? Ne palaavat, jotka muistavat millä asialla ovat ja mistä ovat tulleet. Saa nähdä ilmaantuuko näitä ennen vaaleja. Jos ei ilmaannu riittävästi ja uskottavasti, meillä voi olla Impivaaran mummo pääministerinä!

Impivaarasta ja mummosta tulee vielä mieleen pari asiaa. Ensinnäkin, mullistavat keksinnöt tehdään yleensä jossain muualla kuin ”huippuyliopistoissa”. Ne tehdään vaikkapa Manchesterin esikaupungissa, kalifornialaisessa autotallissa, ison järven rannalla tai pohjoiskarjalaisella maatilalla. Kuka sanoo, ettei Impivaaralta tulisi Suomen uusi Nokia tai vaikkapa uusi globaali yhteiskuntajärjestelmä (jos joku sitä haikailee)? Toiseksi, the Chinese are back! Eivät he itse asiassa kovin pitkään poissa olleetkaan, ehkä noin puolitoista vuosisataa. Kiinalaiset arvostaisivat Impivaaran mummoa. Heidän ei tarvitse tehdä murrosikäisen (Amerikka?) virheitä. Heillä on kokemusta ja se näkyy kärsivällisenä ja määrätietoisena mahdin kasvattamisena. Kokemusta ja osaamista on meillä suomalaisillakin. Kuka vain saisi meidät uskomaan itseemme? Ei parasta aina tarvitse hakea muualta.

Palataanpa vielä lopuksi Stubbiin ja Soiniin. Edellisen osalta voidaan todeta, että jonkunhan ne likaisetkin työt on tehtävä. Ei varmasti ole helppoa ravata puku päällä ympäri maailmaa levittämässä pyhää kolminaisuutta. Ei ole ihme, että ulkoministerimme on pysynyt timminä kuin Oober parhaina vuosinaan (jotka tietysti ovat fit 40 blogin perusteella edessäpäin). Tuulipukukansa saa nauttia näytelmää kotisohvalta ihan kunnon lähiruoka-annoksia nauttien (tosin kaikki paitsi Impivaaran mummo ovat jo vaihtaneet kanavaa ajat sitten). Eikä ole helppoa pääministeriehdokkaalla Soinillakaan. Kuka uskoisi, että hänellä on jotain todellista sanottavaakin? Utopiassa Stubb ja Soini kohtaavat aistillisesti kevätauringon sulattaessa vastakkainasettelut (saatiinhan se kevätauringon mahti tähänkin mukaan) ja kävelevät Paavon kanssa käsi kädessä kohti huomista – parempaa Suomea, joka on kansainvälinen ja kuuntelee myös Impivaaran mummoa. Ai miksi Paavon kanssa? Paavo osaa kävellä nuoralla – utopiassa.

Kevätauringon mahti

Taas on se aika vuodesta, kun keväinen auringon paiste lämmittelee tiettyjä unelmia.

Koko perheen mielissä ovat ajatukset mökkeilystä. Viime kesänä nautimme Haukiveden tontistamme puutarhateltassa yöpyen. Toimi ihan hyvin, kunnes Asta päätti kieputtaa telttamme puun latvaan. Jäljistä päätellen kyseinen leidi pärjää hyvin vertailussa vaikkapa itseensä Sepe-suteen. Nyt siis haaveilemme jostain jykevämmästä hökötyksestä. Olemme päättäneet vielä odottaa vuoden, ehkä pari, yleisen ja perhekohtaisen finanssitilanteen kehittymistä suotuisampaan suuntaan. Tänään tuo päätös kuitenkin vaikuttaa sulavan keväisessä auringossa. Jospa kuitenkin ryhtyisimme jo rakentamaan tänä kesänä! Katsotaan, pian tuo aurinko piiloutuu horisonttiin ja tehdystä päätöksestä on taas helpompi pitää kiinni.

Mutta entäpä moottoripyörän vaihto?! Nyt on jo parina viikonloppuna käyty katsastelemassa uusia pyöriä Lappeenrannan liikkeissä. On kysytty tarjouksiakin. Ennen eilistä ei ollut mitään hätää. Sitten silmiin osui jotain, mikä sytytti. Nykyinen pyöräni (Suzuki 750 gsxf) on kyllä kelpo peli, mutta samaisen valmistajan tuore 1250 fa olisi kyllä eteenpäin menoa nykyisesti. Ja olihan minun alkuperäisen suunnitelmani mukaan tarkoitus päivittää pyörää tänä keväänä. Mieleni tekisi soittaa liikkeeseen ja pyytää pitämään tarjottu pyörä: "Sovitaan yksityiskohdista huomenna!". Ehkäpä nukun vielä yön yli. Huomenna keksin varmaan vielä parempia keinoja oikeuttaa itselleni pyörän vaihtaminen. Nyt jo pulpahtaa mieleen muutamia hyviä perusteita. Pojat olisivat niiiin! ylpeitä isän uudesta motskarista.  Teija on varmasti sitä mieltä, että minun pitäisi palkita itseäni kovasta työstä. Mitähän perhe oikeasti ajattelee?

Taidankin tästä lähteä perheen kanssa ulos nauttimaan tuosta auringonpaisteesta ennen kuin sen lämpö hiipuu. Ehkäpä noudatan hyvää hallintotapaa ja vaihdan samalla vaimon kanssa muutaman sanan moottoripyörästä:)