Lätkäkeskusteluissa väitetään, että jokainen joukkue tarvitsee oman jarkkoruutunsa; ajamaan täysillä vaarallisiin tilanteisiin, ottamaan iskuja ja tekemään sitä mitä tavisten mielestä ei saa tai edes voi tehdä.
Yliopistojen välisen kilpailun kiristyessä vastaava ajattelu tekee tuloaan myös akateemiseen maailmaan. Havahduin tähän hiljattain törmättyäni yliopistomme markkinointihenkiseen väkeen pohtimassa kenessä olisi aineksia tiedekuntamme pahikseksi julkisiin keskusteluihin. Taustalla on se, että yhteiskunta odottaa tutkijoilta entistä näyttävämpiä esiintuloja älyllisten kehikoiden uudistamiseksi.
Esimerkkiä pahisproffan rooliin on näyttänyt åbolainen johtamisen proffa Alf Rehn – tuo ulkoavaruuden karvakuonon (Alien Life Form) kaima, jonka provosoiviin lausuntoihin media mielellään tarttuu. Konservatiivisempia tieteenharjoittajia heppu ärsyttää siinä määrin, että suutuksissaan he puivat nyrkkiä ja saattavat jopa painokkaasti lausua (tietysti kiroamisen rajaa ylittämättä): ”Voi yhden kerran!”.
Laulut kertovat meille siitä mistä tytöt ja pojat ovat tehty. Sen sijaan pahisproffia koskien en tiedä kenenkään juuri mobilisoineen stereotypioita. Pohditaanpa siis mistä aineksista ihka oikea paha professori syntyy. Unohdetaan tässä kohtaa pukeutuminen (metaforia lukuun ottamatta), jolla kuka tahansa voi helposti harhauttaa yleisöään.
Ensinnäkin on selvää, että pahisproffan mustaa viittaa sovittelevan on puheenvuoroissaan haluttava ja uskallettava erottua perinteisistä tieteilijöistä. Siinä missä tiedeyhteisöissä perinteisesti arvostetaan tiettyä varovaisuutta (tyyliin: voin ehkä sanoa tutkimastani asiasta rajallisesti jotain, kunhan ensin testaan, testaan ja vielä kerran testaan), on pahisproffan vedettävä täysillä. On uskallettava haastaa vallitsevat totuudet, vaikka perustana olisi aluksi vain hämärä intuitio siitä mihin oivalluksiin kritiikki voi johtaa. Vallankumouksellisia kontribuutioita tekevät ne, jotka uskaltavat ajatella toisin. Imitoijilta ja replikoijilta jäävät maineteot tekemättä.
Tieteentekijä pyrkii tyypillisesti pitämään kiinni tiedon luotettavuudesta. Siirryttäessä ei-tieteellisille pelikentille, on kuitenkin ymmärrettävä aikarajoitteet. Isojakin päätöksiä tehdään usein ilman mahdollisuutta pitkäjänteisiin tutkimuksiin. Tutkijankin on usein otettava kantaa sen tiedon varassa mitä kulloinkin on käsillä. Jos tutkija vaikenee tieteellisiin ihanteisiin vedoten, voi päätöksenteossa voittaa näkemys, joka on heikompi kuin valistuneen, mutta arkailevan tutkijan. Yhdelle vastuullinen toiminta voi olla toiselle vastuun pakoilua.
On siis ymmärrettävä, että ei-tieteellisillä pelikentillä säännöt poikkeavat tieteellisten keskusteluiden vastaavista. Siinä missä tiede tyypillisesti etsii oikeaa tietoa (tieteellisten keskusteluiden hallitsijoiden määrittäessä oikeellisuuden), on esimerkiksi demokratiassa Timo Soinia lainatakseni vain voittavia ja häviäviä näkökantoja. Paraskin tieto menee toisinaan kaupaksi vain, jos se paketoidaan kiinnostavasti ja yksinkertaisesti. Todettakoon, että ei tämä välttämättä tarkoita irrottautumista konkreettisista päämääristä. Keinot päämääriin pääsemiseksi vain välillä muistuttavat diskurssien muotoon koodattuja troijalaisia hevosia, joihin muun muassa Nalle Wahlroos vaikuttaa mieltyneen.
Pahisproffan mantteli voi siis istua vain sellaiselle henkilölle, joka kykenee erottamaan proffan lukuisat roolit toisistaan ja ottamaan vaihtelevia positioita pelikentästä riippuen. Henkilön minä ei saa olla liian kahlittu yhteen kenttään ja itsensä munaamista ei saa pelätä. Väyrysmäisen vahvan itsetunnon on yhdistyttävä nöyryyteen ja hyvähenkiseen huvittuneisuuteen koskien niin omia kuin toisten rajoitteita. Kuten JHT (alias Cheek) – tuo yritteliäisyyden elävä esimerkki – opiskelijoilleni totesi: oppiminen ja uudet ideat syntyvät mukavuusalueen ulkopuolella. Tekevälle sattuu ja toisaalta kaikki eivät juttujasi ymmärrä, vaikka ne olisivat kuinka oivaltavia.
Palataanpa vielä kysymykseen LUT-kauppiksen pahisproffasta. Vaikka moni niin toivoo, tätä positiota ei voi täyttää nimityksellä tai vaalilla. Voisimme toki kutsua Sarasvuon hätiin, auttamaan itse kutakin sisäinen pahisproffan löytämisessä ja vahvistamisessa – lieneehän kyseessä jatkuva pikemmin kuin joko/tai muuttuja. Tuskin tämä kuitenkaan asiaa ratkaisisi. Tahto laittaa itsensä likoon tiedekunnan, yliopiston, tiedeyhteisön ja yhteiskunnan hyväksi on oltava sisäsyntyinen. Jos pidät itseäsi kovin tärkeänä, unohda koko juttu. Jos sen sijaan huomaat turhaan pidätelleesi, riuhtaise itsesi irti kahleista ja anna palaa. Vain yhtä asiaa toivon. Älä ole Alf 2.
