Paluu tulevaisuuteen

Viikonloppuun osui omalle kohdalleni muutakin mielenkiintoista kuin pressanvaalin seuraaminen. Sain nimittäin nauttia ala-asteen luokkani kolmannesta jälleennäkemisestä. Tällä kertaa noin puolet luokan oppilaista lunasti lipun aikakoneeseen. Huomattavasti useampikin olisi matkalle lähtenyt, jos olosuhteet olisivat sen sallineet.

Sosiaalisella medialla oli kokoon kutsumisessa merkittävä rooli. Yhteistyöllä saimme yhteyden kaikkiin luokan pidempiaikaisiin oppilaisiin. Edellisen tapaamisen aikaan viisi vuotta sitten ei naamakirja ollut vielä Suomea valloittanut. Tavatessamme elimme kuitenkin todeksi sen, että virtuaalinen yhteisöpalvelu ei voi korvata sitä tunnelmaa, joka syntyy porukan kohdatessa kasvotusten yhteisessä fyysisessä tilassa.

Eihän ala-aste ilman kahnauksia sujunut, mutta missä sujuisi? Ja jos olisi sujunut, mitä olisimme oppineet elämästä toisten ihmisten kanssa? Lauantaina olimme kuitenkin varsin yhtenäinen joukko. Erään osallistujan sanoin kokous oli itse asiassa terapeuttinen. Lapsuuden kateellisuuksista, prinsessa-asenteista ja hölmöilyistä puhuttiin ilman käsirysyjä tai kissatappeluita. Eikä tämä tarkoita, että meillä olisi ollut tylsää. Yksi sai autokyydin lapsen turvaistuimessa ja missikin kruunattiin.

Luokkakokouksessa itse kukin pohtii minäänsä kenties hieman arjesta poikkeavalla tavalla. Oliko se nyt sitten tietoista, vai tiedostamatonta itsetutkiskelua? Tämä meiltä jäi selvittämättä, kuten sekin onko jälkimmäinen edes mahdollista. Polkuja ja tarinoita on joka tapauksessa monia ja mielenkiintoisia. Lauantaina päärooleja näyttelivät esimerkiksi työpaikkaromantikko, sinkkupoliisi ja sosiaaliämmä (hänen oma ilmauksensa).

Kaikille on kertynyt kasvukerroksia – niin ankarissa kuin ravitsevissa olosuhteissa – mutta jokaisesta löytyy jotain ala-asteelta tuttua. Tirehtöörillä saattaa olla nykyisin aikuisempi tukka, mutta paljon meissä on samaa kuin ennenkin ja hyvä niin. Näin jälkikäteenkin ajatellen oli melkoinen onnenpotku päästä osaksi juuri tätä porukkaa. Minua ei ala-asteella koulu juuri napannut ja jossain muussa luokassa olisin varmasti kyllästynyt vakavasti. En myöskään ollut mikään erityinen lahjakkuus, mutta koin ylpeyttä kuuluessani innoittavaan ja taitavaan joukkoon.

Kaikki ei ollut sattumaa. Saamme kiittää eläkepäivistä nauttivaa ja edelleen aktiivista opettajaamme siitä, että luokan vilkkaus ja monitaitoisuus kanavoitui erilaisiin musikaalisiin produktioihin. Kaitsijamme antoi nimittäin vapauksia kokeiluihin ja itsensä toteuttamiseen. Tämä tarjosi taiteellisesti lahjakkaimmille oppilaille mahdollisuuden vetää koko luokka mukaansa näyttämölle.  

Meistä on kasvanut niin mukavia ja fiksuja aikuisia. Näin todettiin kieli poskessa: emme ota itseämme liian vakavasti. Pressanvaalien tapaan meidänkin luokaltamme löytyy vain voittajia. Suhtautumisesta toisiimme kertoo se, että itse asiassa koko ajatus häviäjistä on vieras. Me emme mittaa menestystä ansiomerkkien määrällä.

Arvojen hyvästä järjestyksestä kielii myös luokkatoverini huomio siitä, että olemme kaikki terveitä ja elävien kirjoissa. Vastahan tässä kolkutellaan keski-iän portteja, mutta yli 30 oppilaan kyseessä ollen ei elämä ole mikään itsestäänselvyys. Omia lapsuuden ja nuoruuden kohelluksiani muistellessani on ihme, että olen tänne asti selvinnyt. Toivottavasti saamme kaikki säilyä terveinä myös seuraavaan luokkakokoukseen. Pysyköön elämä silti vauhdikkaana. Salute!

Pikavipillä paskoja turhakkeita

Kuluttajavirasto tarttui menneellä viikolla härkää sarvista ja vaati koulujen kotitalousopetuksen laajentamista kuluttajataitojen alueelle ja toisaalta sen aloittamista jo peruskoulun alimmilla luokilla. Pisteet sille, mutta pelkäänpä vaatimuksen kaikuvan kuuroille korville.

Yläkoulut julistavat, että kotitalous on arjen hallintaa harjoittava taito- ja taideaine, joka valmentaa toimimaan yhteisön vastuullisena jäsenenä. Määritelmä on sen verran laaja, että otsikon alle mahtuisi muutakin kuin kulutuksen järjestäminen kodin piirissä. Aikamme kotitaloudet eivät ole omavaraisia, joten kurssien oppimistavoitteisiin olisi perusteltua sisällyttää kuluttajaviraston vaatimusten mukaisesti käytännön taitoja markkinoilla toimimiseen. Painoarvoa voisi laittaa nimenomaan vastuullisuuteen kaikissa kodin sisäisissä ja sen ulkopuolelle suuntautuvissa suhteissa.  

Käsitteellisesti selkeä ja asian tärkeyttä korostava vaihtoehto olisi markkinatalousopetuksen sijoittaminen omaksi opintojaksokseen. Sen ydinsisältöinä olisivat ainakin markkinoiden eri toimijat, näiden erilaiset tavoitteet ja roolit, kilpailu ja yhteistyö, informaatio ja luottamus sekä moraali. Mahdollisen poliittisesti perustellun vastahakoisuuden murtamiseksi kurssin nimi voisi olla Vastuullinen markkinatalous.

Poliittisesti neutraalista näkökulmasta katsottuna on täysin mahdotonta käsittää kuinka voimme hyväksyä sen, etteivät peruskoulunsa päättävät kansalaiset tunne yhteiskuntamme taloudellisen organisoitumisen perusmallia. Kaikki vaihdanta ei tapahdu markkinoilla, mutta käytännössä joka ikinen meistä toimii markkinoilla ja on osa niitä. Jo lapsena teemme kulutuspäätöksiä. Aikuisempana teemme töitä markkinoilla kilpailevissa yrityksissä tai tuotteita ja palveluita markkinoilta hankkivissa organisaatioissa.

Uskon, että peruskoulujen vaikeneminen markkinataloudesta (kenties paria yhteiskuntaopin sivulausetta lukuun ottamatta) on yksi merkittävimmästä tavallisen kansalaisen asemaa markkinoilla heikentävistä tekijöistä. Puheet markkinatalousoppien tuomisesta kouluihin kuitenkin leimataan helposti pikkukapitalistien juoniksi. Markkinataloutta koskevat tiedot ja taidot parantaisivat nimenomaan tavallisen kansalaisen asemaa ja edistäisivät harkintaa toimittaessa markkinoilla. Ne voisivat myös parantaa markkinoiden toimintaa ja ihmisten näkemystä siitä mistä heidän työorganisaatioidensa toiminnassa on kyse. Laajempi ymmärrys markkinatalouden toiminnasta voisi myös houkutella uusia yrittäjiä – ihmisiä, jotka ovat ylpeitä tuottaessaan laadukkaasti jotain mitä ihmiset aidosti tarvitsevat.

Jos jatketaan entiseen malliin, mikään ei muutu. Yhä useampi vippaa ostaakseen paskan turhakkeen ajatellen, että kyllä joku muu kantaa vastuun – tai vielä pahempaa, ajattelematta mitään. Esimerkkiä heille näyttävät törttöilevät suurpankkiirit ja heidän panttivankinsa, poliitikot.

Järjestelmän oppi-isä Adam Smith totesi jo vuosisatoja sitten, että markkinatalouden peruspilareita ovat luottamus ja oikeudenmukaisuus. Yleisellä tasolla nämä säilyvät, jos vastuun kantavat riskin ottaneet. Riskin realisoituminen tarkoittaa myös maineen menettämisen sosiaalisia kustannuksia. Olisikohan häpeänurkkaukselle sittenkin vielä tilausta tämän päivän koulussa – ainakin vastuullisen markkinatalouden simulaatioissa?

Mistä on pahisproffat tehty?

Lätkäkeskusteluissa väitetään, että jokainen joukkue tarvitsee oman jarkkoruutunsa; ajamaan täysillä vaarallisiin tilanteisiin, ottamaan iskuja ja tekemään sitä mitä tavisten mielestä ei saa tai edes voi tehdä.

Yliopistojen välisen kilpailun kiristyessä vastaava ajattelu tekee tuloaan myös akateemiseen maailmaan. Havahduin tähän hiljattain törmättyäni yliopistomme markkinointihenkiseen väkeen pohtimassa kenessä olisi aineksia tiedekuntamme pahikseksi julkisiin keskusteluihin. Taustalla on se, että yhteiskunta odottaa tutkijoilta entistä näyttävämpiä esiintuloja älyllisten kehikoiden uudistamiseksi.

Esimerkkiä pahisproffan rooliin on näyttänyt åbolainen johtamisen proffa Alf Rehn – tuo ulkoavaruuden karvakuonon (Alien Life Form) kaima, jonka provosoiviin lausuntoihin media mielellään tarttuu. Konservatiivisempia tieteenharjoittajia heppu ärsyttää siinä määrin, että suutuksissaan he puivat nyrkkiä ja saattavat jopa painokkaasti lausua (tietysti kiroamisen rajaa ylittämättä): ”Voi yhden kerran!”.

Laulut kertovat meille siitä mistä tytöt ja pojat ovat tehty. Sen sijaan pahisproffia koskien en tiedä kenenkään juuri mobilisoineen stereotypioita. Pohditaanpa siis mistä aineksista ihka oikea paha professori syntyy. Unohdetaan tässä kohtaa pukeutuminen (metaforia lukuun ottamatta), jolla kuka tahansa voi helposti harhauttaa yleisöään.

Ensinnäkin on selvää, että pahisproffan mustaa viittaa sovittelevan on puheenvuoroissaan haluttava ja uskallettava erottua perinteisistä tieteilijöistä. Siinä missä tiedeyhteisöissä perinteisesti arvostetaan tiettyä varovaisuutta (tyyliin: voin ehkä sanoa tutkimastani asiasta rajallisesti jotain, kunhan ensin testaan, testaan ja vielä kerran testaan), on pahisproffan vedettävä täysillä. On uskallettava haastaa vallitsevat totuudet, vaikka perustana olisi aluksi vain hämärä intuitio siitä mihin oivalluksiin kritiikki voi johtaa. Vallankumouksellisia kontribuutioita tekevät ne, jotka uskaltavat ajatella toisin. Imitoijilta ja replikoijilta jäävät maineteot tekemättä.

Tieteentekijä pyrkii tyypillisesti pitämään kiinni tiedon luotettavuudesta. Siirryttäessä ei-tieteellisille pelikentille, on kuitenkin ymmärrettävä aikarajoitteet. Isojakin päätöksiä tehdään usein ilman mahdollisuutta pitkäjänteisiin tutkimuksiin. Tutkijankin on usein otettava kantaa sen tiedon varassa mitä kulloinkin on käsillä. Jos tutkija vaikenee tieteellisiin ihanteisiin vedoten, voi päätöksenteossa voittaa näkemys, joka on heikompi kuin valistuneen, mutta arkailevan tutkijan. Yhdelle vastuullinen toiminta voi olla toiselle vastuun pakoilua.

On siis ymmärrettävä, että ei-tieteellisillä pelikentillä säännöt poikkeavat tieteellisten keskusteluiden vastaavista. Siinä missä tiede tyypillisesti etsii oikeaa tietoa (tieteellisten keskusteluiden hallitsijoiden määrittäessä oikeellisuuden), on esimerkiksi demokratiassa Timo Soinia lainatakseni vain voittavia ja häviäviä näkökantoja. Paraskin tieto menee toisinaan kaupaksi vain, jos se paketoidaan kiinnostavasti ja yksinkertaisesti. Todettakoon, että ei tämä välttämättä tarkoita irrottautumista konkreettisista päämääristä. Keinot päämääriin pääsemiseksi vain välillä muistuttavat diskurssien muotoon koodattuja troijalaisia hevosia, joihin muun muassa Nalle Wahlroos vaikuttaa mieltyneen.

Pahisproffan mantteli voi siis istua vain sellaiselle henkilölle, joka kykenee erottamaan proffan lukuisat roolit toisistaan ja ottamaan vaihtelevia positioita pelikentästä riippuen. Henkilön minä ei saa olla liian kahlittu yhteen kenttään ja itsensä munaamista ei saa pelätä. Väyrysmäisen vahvan itsetunnon on yhdistyttävä nöyryyteen ja hyvähenkiseen huvittuneisuuteen koskien niin omia kuin toisten rajoitteita. Kuten JHT (alias Cheek) – tuo yritteliäisyyden elävä esimerkki – opiskelijoilleni totesi: oppiminen ja uudet ideat syntyvät mukavuusalueen ulkopuolella. Tekevälle sattuu ja toisaalta kaikki eivät juttujasi ymmärrä, vaikka ne olisivat kuinka oivaltavia.

Palataanpa vielä kysymykseen LUT-kauppiksen pahisproffasta. Vaikka moni niin toivoo, tätä positiota ei voi täyttää nimityksellä tai vaalilla. Voisimme toki kutsua Sarasvuon hätiin, auttamaan itse kutakin sisäinen pahisproffan löytämisessä ja vahvistamisessa – lieneehän kyseessä jatkuva pikemmin kuin joko/tai muuttuja. Tuskin tämä kuitenkaan asiaa ratkaisisi. Tahto laittaa itsensä likoon tiedekunnan, yliopiston, tiedeyhteisön ja yhteiskunnan hyväksi on oltava sisäsyntyinen. Jos pidät itseäsi kovin tärkeänä, unohda koko juttu. Jos sen sijaan huomaat turhaan pidätelleesi, riuhtaise itsesi irti kahleista ja anna palaa. Vain yhtä asiaa toivon. Älä ole Alf 2.